jenni

Joutaishan täältä jo pois….

Vanhuuskäsitys muuttuu iän myötä. Aiemmin vanhat eivät olekaan niin vanhoja miltä tuntui nuorempana. Toisaalta monen vanhuksen on helpompi hyväksyä, että se on sairaus mikä väsyttää kuin oma ikä. Toisille ikä on vaan numero, toiset näyttävät kymmeniä vuosia samalta, kun taas toisista sanotaan kuin "tehty vanhoihin nahkoihin". Elimistön vanheneminen ja rapistuminen alkaa jo aikaisin, kolmekymppisenä. http://fi.wikipedia.org/wiki/Vanheneminen Joidenkin mielestä alamäki alkaa jo syntymästä. Vanheneminen tarkoittaa muutoksia elimistössä, joita se ei enää kykene korjaamaan. Nyt uutisoidaan, että on tehty läpimurto tieteessä ja löydetty vanhenemisen mekanismi. http://www.uusisuomi.fi/tiede-ja-ymparisto/58738-valtava-lapimurto-tieteessa-tiedamme-nyt-miksi-ihminen-vanhenee-ja-kuinka#comments Se kuulostaa hienolta, mutta myös laittaa miettimään asian toista puolta. Ikuinen nuoruus; onko se tavoiteltavaa? Olisiko lopulta 100 -vuotias vankina kuusikymppisen tai nuoremman ruumiissa? Väsyykö mieli tai sielu ruumista ennemmin, jos lähdetään ”peukaloimaan” normaalia vanhenemisprosessia?

On hienoa, jos saadaan apua esim: Alzheimerin hoitoon ja muihin sairauksiin. Tiedän monia juuri eläkkeelle päässeitä, jotka sairastuvat, ennen kuin pääsevät viettämään niitä odotettuja, leppoisia eläkepäiviä. Sairauksien hoito vähentäisi kärsimystä ja lisäisi monien elämänlaatua. Sairaudet tulevat yllättäin ja niihin ei ihminen osaa valmistautua ja lähtö voi tulla liian nopeasti. Kuitenkin jos ajatellaan normaalia vanhenemista, ilman sairautta, niin vanheminen kuuluu normaaliin elämään. Kuinka paljon sitä olisi järkevä hidastaa? Kun satavuotta täyttäneiltä kysytään, että mikä on pitkän elämän salaisuus on vastaus on yleensä ”nuoren tytön tai pojan mieli”. Onko virkeä mieli, se elämän eliksiiri?

Väsyykö lopulta ihminen itse elämään? Onko lopulta jo kaikki nähty ja aika lähteä? Jos puoliso on jo kuollut ja ystävistäkin suurin osa, onko se yksinäisyys joka ihmisen lopulta tappaa? ”Joutaishan täältä pois…” on usein kuultu lausahdus vanhemman ihmisen suusta. Onko meihin ohjelmoitu jokin aika, jonka tullen alamme valmistautumaan omaan kuolemaamme? Kuin biologinen kello, joka tikittää aikaa perheenperustamiselle. 

 

Mummon kaappikello raksuttaa mennyttä aikaa ja biologinen kello kääntyy ehtoon puolelle. Ei elämästä selviä hengissä kukaan, onneksi?

 

 

Jenni

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (26 kommenttia)

Joachim Seetaucher

Muistan, kun arkkiatri Arvo Ylppöä haastateltiin TV:ssä aikoinaan hänen 100-vuotispäivänsä yhteydessä ja toimittaja kysyi jotain vanhusten terveysongelmista. Arvo Ylppö totesi siihen, ettei osaa vastata, koska hän on lasten lääkäri.

Kun häneltä sitten kysyttiin jotain elämäntavoista, hän totesi, että saattaa kyllä joskus polttaa sikaarinkin konjakkitilkan kera. Syntymäpäiväänsä hän kertoi aikovansa viettää pelaamalla skruuvia aamuun asti kavereidensa kanssa.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Muistan minäkin tuon pienikokoisen lastenlääkärin hyvin. Tuntuu, että hänellä oli aina pikkuinen hymy huulilla, veijari mikä veijari. Näin selvisi lasten kanssa. Olin joskus pienenä hänen potilaanaan ja isäni tapasi häntä myöhemmin Orionin tilaisuuksissa. Ei tainnut mies kovasti muuttua vaikka ikää tuli. Hänen ohjeensa nauttia kaikkea kohtuudella on minullakin mielessä.

Ehkä ikä tuo monille noita rajoitteita ja sitä kautta elinpiiri ja muu kaventuu ja kiinnostuskin lakkaa, periksi antaminen alkaa. Ylpölle näin ei tuntunut käyvän, kun eli muistaakseni 104 vuotiaaksi. Hänestä onkin kiinnostava kirja, joka kertoo elämästä useamman vuosisadan puolella.

Joachim Seetaucher

Hänen kuolemansakin ajoittui tavallaan tapaturmasta seuranneeksi, sillä hän putosi tuolilta kurkottaessaan ottamaan kirjaa hyllystä. Siitä seurannut lonkkaleikkaus koitui lopulta kohtalokkaaksi iän heikentämälle fysiologialle.

Veikko Penttinen

Vanheneminen on taitolaji ja jos sen osaa ei itse asiassa vanhene vaan kerryttää vain vuosia enemmän kuin osaansa alistuneet ikätoverinsa.

Kuntosaliharjoitelulla tiputtaa kevyesti vuosia harteiltaan, http://lihastohtori.wordpress.com/2013/04/01/terve... , superfoodailemalla ja muutenkin terveyspainotteisella ruokavaliolla saman mokoman ja kaikenmoinen reippailu onkin sitten parasta viivytystaistelua.

Näillä mennään ja jätetään vanhainkodit velliruokineen väliin

Käyttäjän bvalonen kuva
Birgitta Valonen

Noin ajattelen minäkin, mutta aivojen toimintakyky onkin se varsinainen mustapekka.

Minulla oli edellisessä sukupolvessa sukulainen, joka oli erinomaisessa kunnossa koko ikäisen kuntoilun ansioista. Sitten muisti alkoi temppuilla ja lopulta sitä ei ollut enää ollenkaan. Viimeinen vaihe ‒ makaaminen sängyssä ‒ kesti useamman vuoden, koska sydän oli niin hyvässä kunnossa. Se tuntui aika epäinhimilliseltä.

Veikko Penttinen

Birgitta, elämä temppuilee, se on totta. Tuttavapiirissäni on samanlainen tapaus.
Se panee todella miettimään, kuinka paljon voimme sittenkään vaikuttaa omaan kohtaloomme.

Kaikesta huolimatta uskon että enemmän. Emme koskaan voi ymmärtää kokonaan, mikä on mielenlaadun osuus, koska emme osaa arvioida aina omaammekaan puhumattakaan lähimmäisemme mielentilasta.

Jotkut meistä osaa paremmiin väistää ja joustaa, kun elämä koettelee. Alzheimertuttavani oli ennen sairastumistaan jämptti ihminen ja olenkin miettinyt oliko hän sittenkin liian vahva väistääkseen tai joustaakseen.

Mielenkiintoista pohdintaa jota tällä alueella riittää.

Käyttäjän bvalonen kuva
Birgitta Valonen Vastaus kommenttiin #5
Jaakko Tuononen

Ninpä joutaiskin. Kun ei pysty enää urheilemaan eikä juoksemaan.

Jarno Virtama

Joidenkin tutkijoiden mukaan ensimmäinen "ikuisesti elävä" sukupolvi on jo syntynyt. Heidän keskimääräinen elinikänsä voi olla vaikka 500 vuotta. Jos vanheneminen pysähtyy esim. 20-vuotiaan tasolle, jolloin ihminen tuntee itsensä vielä kuolemattomaksi, niin en usko että näille ihmisille edes syntyy toivetta kuolla.

Toki ihmiset jatkossakin kuolevat sairauksiin ja onnettomuuksiin. Ihisruumiin korjaaminen tulee kuitenkin koko ajan helpommaksi. Esim. poikki menneen sormen tilalle pystytään jo nyt kasvattamaan uusi sormi, joka on täysin toimintakykyinen, eikä poikkea muista sormista millään tavoin. Kokonaisen käsivarren kasvattaminen voi olla haasteellista, mutta ei mahdotonta. Tekniikka edistyy koko ajan.

Vilho Juntunen

Joutaishan täältä jo pois….

Älähän nyt kun olet vielä nuori ja kauniskin ehkä myös äiti.

Käyttäjän saraskari kuva
Marja Saraskari

Mua kiinnostaa arkkiatri ja pediatri Arvo Ylpön glorifiointi. Hän opetti, että pienen lapsen pitää antaa huutaa neljä tuntia, olipa tarve mikä tahansa. Siitä kasvaa sisu.
Näytöksi hän seisoi itse pöydällä käsillään.

Kasvatusmenetelmissä on eroja eri kulttuureissa, millä taas on yhteys ihmisen elinikään. Suomalaisilla on Arvo Ylpön opit, jotka vaihtaisin
toisiksi jos voisin. Ottaisin tilalle omani: ihmiselämän kunnioituksen.

Tiedän yhden 102-vuotiaan joka kuoli äskettäin. Hän oli elänyt sekä I että II maailmansodan ja joku kuunteli.
Välitti kuunnella, toisin kuin Arvo Ylppö esitti. Koko elämänsä.

Joutaa lähteäkin, kun kukaan ei kuuntele.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Minä kuuntelen vielä 97 vuotiasta, mutta jutut ovat usein samojen asioiden kertaamista. Hän pystyy kyllä ottamaan uuttakin vastaan, mutta se vanha viehättää häntä aina enemmän. Menneisyyteen tuntuu olevan turvallista palata. Siellä on myös paljon niitä rakkaita ihmisiä.
Joskus sieltä menneisyydestä saattaa purkautua jokin ennen kertomaton yksityiskohta. Aina ei jaksaisi ihan samaa rataa seurata kuitenkaan. Voisiko jokin kikka/lääke/hoito/uusi osa korjata tällaisen vai onko todettava vain, että näin tulee jatkossakin käymään joillekin vaikka kuinka maailma ja korjauskeinot muuttuisivat.

Käyttäjän saraskari kuva
Marja Saraskari

Muistan oman äitini viimeiset elinvuodet. Hän laitostui hyvin nopeasti, kroonikko-osastolla kun ei välitetä kuntouttaa ja ympäristön virikkeet ovat hyvin vähissä. Tässä tapauksessa dementoituminen oli armeliasta: hän unohti elämänsä vaikeat asiat, jäi ”päällimmäisiksi paremmat” muistot, eikä hän katkeroitunut. Ikään kuin olisi lähtenyt tästä maailmasta sovussa elämänsä kanssa.
Epäilemättä on/olisi keinoja pitää vanha ihminen virkeänä viimeiseen asti, mutta siihen ei riitä resursseja. Siksi läheisten läsnäolo on hyvin tärkeää.
Tämäkin 102-vuotiaana kuollut palasi viime vuosinaan omaan lapsuuteensa. Tyttärelleen, joka häntä kuunteli, se kaikki oli uutta. He molemmat hyväksyivät väistämättömän lähdön ja kaikki kuolevalle tärkeät asiat tulivat käsitellyiksi. Tytär tiesi näiden keskustelujen jälkeen kenen tytär hän on ja sillä tiedolla on hänelle itselleen hyvin suuri merkitys.

Ennusteiden mukaan nykyään syntyvistä tyttölapsista joka toinen elää yli 100-vuotiaaksi. Omaisilta vaaditaan siis tulevaisuudessa nykyistäkin enemmän ja nuorempien itsekeskeisyys joutuu yhä suuremmalle koetukselle.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen Vastaus kommenttiin #16

Saapa nähdä miten nykynuoret jaksavat aikanaan kuunnella ja huolehtia vanhuksistaan. On myös mielenkiintoista pitääkö ennuste yli 100-vuotiaaksi elävien määristä paikkansa.
Nykyisiä vanhuksia pidetään hengissä myös letkujen avulla. Kun ruoka ei maistu letkuruokitaan. Kun elämänhalu katoaa lääkitään. Minusta siinä ei ole järkeä. Eihän vanha ystävänsä ja läheisensä menettänyt ihminen ilman elämänhalua ole enää onnellinen.

Käyttäjän saraskari kuva
Marja Saraskari Vastaus kommenttiin #19

Ihan totta, ilman elämän sisältöä ei ole mitään.
En ole varmaankaan näkemässä kuka elää satavuotiaaksi ja kuka ei.

Omaishoitajien asema on aivan sietämätön.
Tämän pitäisi olla kysymys ihmisarvosta ja siitä on tullut vain poliittinen iskulause.
Muistisairaan hoitaminen on täyttä työtä kellon ympäri, kun hän soittaa 16 kertaa päivässä. ”Pitää vaihtaa lakanat.”
Kahden tunnin kuluttua hän soittaa: ”Pitää vaihtaa tyynyliinat.”
Koko perhe on varuillaan kaiken aikaa, on omia lapsia ja niidenkin kanssa on tekemistä. Sairastuneelta puuttuu kaikki myötätunto muita kohtaan.
Tämä ihminen ei halua mennä mihinkään laitokseen, kun onhan minulla teidät.
On kyllä, mutta täysin piipussa.
Oma äiti, jolta olen saanut ikioman elämäni, sanoo tytär.

Omaishoitajat elävät yhdessä hoidettavansa kanssa vuosikymmeniä.
Laitoshoitopaikkoja ei ole, tai ei niitä ainakaan tarjota kenellekään. Diagnosointi on vähän mitä milloinkin, parikymmentä pilleriä päivässä. Niiden yhteisvaikutuksesta ei kukaan ole kiinnostunut. Kunhan pärjää omillaan.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen Vastaus kommenttiin #20

Omaishoitajan rooli tai tehtävä, joka vain lankeaa, on yksi vaikeimpia. Joillekin suodaan sentään hetkeksi mahdollisuus koota intseään. Silloin on intervallihoidon tehtävänä huolehtia sairaasta. Siinä tuhotaan terve henkilö sairaan vanavedessä. Sairaan hoitajana toimii usein myös mies, jolle tuo hoivarooli on usein tuntemattomampi kuin naiselle konsanaan. Hän joutuu silloin opettelemaan ikäänkuin lapsen- ja kodinhoidon aakkoset, mutta hoidettava ei parane eikä kehity, vaan taantuu. Toki samalla hän tekee surutyön, mutta se on rankkaa suorutyötä. On iso ero olla koulutettu hoitaja, joka ei ole sukua kuin läheinen, jolta puuttuu hoitoalan osaaminen, mutta silti joutuu niihin tehtäviin.

Pekka Salo

Suomen kannalta on erittäin merkityksellistä, että miehet kuolevat seitsemisen vuotta ennen naisia. Siinä sitten naiset saavat nauttia miesten palkoista kerätyt eläkerahat.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Joko taas tätä samaa. Oletko muuten pannut merkille, että naisten ja miesten välinen elinajan odote onkin muuttunut viime vuosina.
Elinajanodote Elinajan odote
1990 2011
 Miehet 70,9 *77,2
 Naiset 78,9 *83,5

Käyttäjän saraskari kuva
Marja Saraskari

Kun naiset eivät käy töissä koskaan ikinä missään.
Kiitos tästä virkistävästä mielipiteestä.

Irja Laamasen luvut kertovat jotakin jostakin.

Ja Irja, mä tiedän sinun toimittajataustasi. Olet ollut samassa lehtitalossa töissä kuin minun veljeni. En voi mainita nimiä tässä yhteydessä, mutta veljeni kuoli vuonna 2009 ja Malmin kappeli oli täynnä väkeä silloin.

Markku Ollikainen

Joutaishan täältä jo pois... minne? Sinnepä sinne.

Viimeistään vanheneva alkaa tajuta, ettei olekaan kuolematon ikinuori. Onnettomuus, sairaus tai joku muu jysäys tulee joskus yht'äkkiä kuin puun takaa.
Maailma olosuhteineen ei olekaan se lapsuuden ja nuoruuden oletusten paratiisi, ihmisen hallitsema onnela, jonne haluaisi jäädä ikuisiksi ajoiksi.
Ikääntyminen opettaa elämän todellisuutta. Pääsee lapsuuden luuloista syvemmin todellisuuden tuntijaksi.

Yhteenveto suuresta määrästä rajatilakokemuksia kertoo, ettei elämä pääty fyysiseen kuolemaan. Taivas ja helvetti on, Jumala on.
Elämän suuri kysymys lieneekin: Onko ihminen päässyt sinuiksi ja toisaalta vapauteen elämän harjoitteluksi jäävän menneisyytensä kanssa, niin että voi olla matkalla tulevaisuuteen? Fyysisen elämän kalkkiviivoilla menneisyyteen katselu, sen menettämisen murehtiminen, oikeastaan takaperin eläminen näet saattaa kompastuttaa pois siitä paremmasta tulevaisuudesta.

Joku viisas on sanonut: Kuole ennen kuolemaasi, niin et kuole kuollessasi. Elämän suurten realiteettien tajuaminen ennen kuin niihin joutuu joka tapauksessa törmäämään, auttaa elämään viisaasti, törmäilemättä - sekä matkalla että rajalla.
Jos paikassa ja siihen syntyvissä suhteissa, sidonnaisuuksissa eläminen pystyy kasvamaan laajemman kontekstin fyysisen maailman rajat ylittävässä ajassa ja sen suhteissa elämiseksi, elämä ei lopu fyysiseen kuolemaan. Ja jos ei ole menettämässä elämää, ei myöskään tarvitse surra sen menettämistä.

Jukka Mäkinen

kaikki yli 27 on painolastia.
http://en.wikipedia.org/wiki/27_Club

listalta tosin puuttuu Jeesus Nasaretilainen.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Kuolemillakin on eroja. Ennemmin kuolisin äkillisesti huomenna kesken arkiaskareiden kuin joskus 50 vuoden päästä kituen viikkoja, kuukausia jopa vuosia.

Seurasin isäni kamppailua vääjäämätöntä vastaan toista kymmentä vuotta ja se oli kyllä surkeaa katsottavaa. Siitä miehestä, jonka joskus tunsin ei ollut lopussa oikein rauniotakaan jäljellä.

Jos keksitään sellainen vanhuus, jossa jalka nousee ja silmä kiiltää viimeiseen sekuntiin saakka, odotan sitä innolla. Muussa tapauksessa olen jo alkanut pikkuhiljaa pohtimaan, että jahka lapset häviävät omille teilleen, minä pistän isompaa vaihdetta silmään kunnes kroppa antaa periksi. Eläkepäivien näkeminen vaikuttaa painajaiselta.

Edit. Tuossa olisi kyllä tavoitetta:

http://yle.fi/urheilu/esko_on_ruutiukko_-_ikaa_71_...

Käyttäjän Poika kuva
poika heinänen

Jos (aivo)aikuisuus alkaa 25-vuotiaana ja kolmekymppisenä jo alkaa kuolemaan, niin mitä hittoa siinä 5 vuodessa tapahtuu? Muodostuu poliittinen kanta?

Tero Virtanen

Kyllä tästä olisi joutanut pois jo pari vuosikymmentä sitten.

Käyttäjän ViiviPartanen kuva
Viivi Partanen

En minä tällaisessa (Lue: pahassa) maailmassa haluaisi loputtomiin oleilla. Aikansa kutaki sano pässi kun päätä vietiin.

Käyttäjän ellelazarov kuva
Elle Marketta Lazarov

Kyllä, uskon, että jonkillainen kello tikittää ja helpotta sopeutumaan "kolotuksiin", helpottaa sopeumaan ajatukseen, että aikaa edessä on vain murto-osa siitä mitä takana.
Tässäkin suhteessa ihminen on älykäs rakennelma.

Toimituksen poiminnat